Kävelin juuri sisään töiden jälkeen. 5-vuotias poikani juoksi tervehtimään minua. "Hei isä!" hän sanoi innostuneesti. Kun hän meni halaamaan minua, tartuin hänen olkapäihinsä ja sanoin: "Bud, luulen, että yliarvioit ihmissuhteiden arvon. Luin sen tänään Substackista. Kaikki on nyt erilaista. Tarkoitan – se oli ennen erilaista, mutta nyt se on todella erilaista." Hän räpäytti silmiään, puristaen muovista dinosaurusta. En voinut uskoa sitä. Kiintymys fyysisiin esineisiin post-digitaalisella aikakaudella. Käänsin hänet varovasti kohti käytävän peiliä. "Katso," jatkoin, "näetkö tuon heijastuksen? Se on vanhaa laitteistoa. Hiilipohjainen. Korkea viive. Rajoitettu laskentateho." Kun potkaisin kengät pois, 3-vuotias tyttäreni juoksi luokseni piirroksen kanssa, jonka hän oli tehnyt esikoulussa tänä aamuna. Hän hehkui. Säteilevästi. "Katso, isi! Tein tämän sinulle!" Vilkaisin sitä ja selitin, että Nano Banana tappoi koko yrityksensä yhdellä iskulla. Hänen työmahdollisuutensa olivat toivottomat, jos hän ei ymmärtäisi tätä. "Kulta," sanoin lempeästi, polvistuen, "tämä värikynäaurinko? Vuosi on 2022. Nano Banana voi tuottaa 100 000 tunnepitoista aurinkoa ennen kuin sanot 'perusvärit'. Tarvitset API-pääsyn." Hän kysyi, mikä API on. "Juuri niin," sanoin nousten ylös. Itku alkoi silloin. Hyvin tunteellinen koti. Ymmärrettävää. He eivät olleet lukeneet *esseetä.* Vaimoni kuuli lasten itkun eteisessä ja tuli tarkistamaan meitä. ...